Kuukauden taitelija

Kaarina Kaikkonen

Ihminen näkee vain sen minkä ymmärtää

5.4.2004

Jos joku ihmettelee, että kuinkas tämä suurten mittojen ympäristötaiteilija Kaarina Kaikkonen teki Ortonin galleriaan pelkkiä lintupiirustuksia, niin on hyvä muistaa että hän tekee työnsä aina tiettyyn paikkaan. Ortonin gallerian nähdessään Kaikkosen ”päähän ei muuta mahtunut, kuin että perinteisiä töitä seinille”.  Niitä Kaikkonen sinne laittoi, vaikka ei ollut perinteisiä töistä vielä koskaan julkisesti esittänyt. Ei tullut miesten pikkutakkeja taikka veneitä suurina installaatioina. Paikka määräsi tällä kertaa näin.

Kaikkosen käyttämät lintu, miesten takki ja vene ovat kovin selkeän ja miksei kuluneenkin tuntuisia symboleja. Mutta kun Kaikkonen on niitä esille laittanut, ne eivät kuluneilta tai edes yksiselitteisiltä ole tuntuneet. Ne vaan tuntuvat koskettavan ihan johonkin henkilökohtaiseen, vaikka samalla tietääkin, että tässä ollaan tavattoman julkisten ja yhteisöllisten teosten äärellä.

Ehkä Kaikkosen teokset ovat niin tiiviisti kytköksissä niiden olinpaikkoihin, katuihin, seiniin, portaisiin tai huoneisiin, että nämä paikat sekoittavat yksinkertaisen ja rikastavat symbolin joksikin muuksi kuin mitä se symbolisanakirjasta katsottuna olisi. Symboli siis täyttyy yleisen ja yhteisen ympäristön siihen tuomista lähtökohdista.

Toinen symbolia rikastuttava asia onkin henkilöhistorian ympäristö. ”Jos teos ei vertaudu siihen mitä on sen ympäristössä ja vieressä, niin ainakin se sitten vertautuu ajallisesti siihen mitä itselle on tapahtunut aikaisemmin. Katsominen ja havaitseminen on tavallaan vertailua. Mikä on oma historia, siihenhän aina vertaa. Ihminen näkee vain sen, minkä ymmärtää.”

Siksi, vaikka työ lähtisikin Kaikkosella omakohtaisista muistoista, hän luottaa siihen, että se löytää perille yleisöllekin: ”olen kumminkin yksi ihminen muiden joukossa ja ihmisissä on joku samanlaisuus.” Kaikkonen toivoo, että hänen töissään tuntusi ensin henkilökohtainen – ja sen jälkeen yhteisöllinen.

Neljä päivää sen jälkeen kun Kaikkosen tähän asti suurin teos, Helsingin Tuomiokirkon rappusille asetellut miestentakit, oli ollut paikallaan, hän älysi tuoda viereiseen kirkon kahvilaan paperia kommentteja varten. Siten hän sai työstä toistasataa hämmentävän erilaista tulkintaa. Toiset kokivat että teoksessa kehotetaan miesten yli kävelemiseen, toisten mielestä taas tasa-arvo ei toteutunut, kun kaikki vaatteet olivat miesten vaatteita. Joillekin nuorille miehille teos toi mieleen ”konttorirotat”, vihattavat oliot. Jotkut taas kokivat teoksen kirkon vastaiseksi, kun ihmiset jäävät kirkon ulkopuolelle.

Mutta täysin avoimeksi Kaikkonenkaan ei teoksiaan tarkoita, hänellä on tavoite: ”Minulla on henkilökohtaisesti ajatus elämän etsimisestä, siitä, että haluaisi olla parempi ihminen. Että yrittäisi aina etsiä semmoista mikä olisi oikeasti totta.”

Siksi eri tulkinnoilla on sittenkin Kaikkosellekin eroa. ”Ehkä esimerkiksi Englannissa Brightonissa tulkinta oli kevyempää Suomessa useinkaan, nähtiin teosten iloinen ja leikillisen puoli, mikä ei ole minusta kovin tärkeää. Minulla itsellä työt nousevat surusta. Minä itken kun minä teen niitä.”

Sillä, kun ytimeen mennään, niin loppujen lopuksi taiteilijan ympäristöstä ja historiastahan teos kumminkin tulee, taiteilija valitsee näytettävän. Lintu on Kaikkoselle ”ehkä ajatus vapauteen pääsemisestä.”. Tämä oli helppo arvata, mutta kun linnussa on Kaikkoselle myös henkilökohtainen puoli: ”Äitihän oli semmoinen linnuntekijä. Teki betonisia joutsenia pihalle.”

Tai samoin kuin ne muut symbolit: ”Minulle miesten takki on minä itse. Tai oikeastaan se on minun isäni. Mä olen niin yksinkertainen ihminen, että mulla on vain äiti ja isä, niihin se palautuu kaikki.”

Niihin, omiin, palautuu. Aivan niin kuin kullakin meillä.

Pessi Rautio

kaarina05

Tie, 2000, miesten pikkutakit.

Lisää kuvia