Kuukauden taitelija

Reijo Viljanen

Ihminen ja maalaus muuttuu, inhimillisyys säilyy

1.6.2009

Maalaamisen prosessin näkyminen on ollut Reijo Viljaselle (s. 1950) yli kymmenen vuotta tärkeä. Nuorempana hän sanoo maalanneensa enemmän pinnoilla ja niiden suhteilla, missä siinäkin oli puolensa.

”Mutta nyt monimuotoinen kudelma kiinnostaa. Maalaus tai muu hyvä taide vaikka kirja tai elokuva, ei ole asia, josta ajattelisi että siinä on jokin oikea vastaus, vaan monimielisyyttä, joka kuitenkin puhuttelee.”

Viljanen on usein työskennellyt sarjallisesti: vaikka yksi maalaus tuntuu valmiilta, se jättää kuitenkin vielä hautumaan ratkaisemattoman asian, jonka haluaa ottaa käsittelyyn heti seuraavassa työssä. ”Nykyään olen tehnyt vapaammin, niin että ristiriitaisiakin lähestymistapoja voi olla yhdessä näyttelyssä. Olen tietoisesti yrittänyt rikkoa työskentelytapaani. Se on muuttanut myös oma päätä. Joskus kun on vaikkapa ottanut kuvia vanhemmista töistä, miettii, että miksi sen on turhaan maalannut toiseksi työksi. Näkee että tavoitteet olivat muuttuneet työn aikana. Silloin olisi vain pitänyt ottaa toinen kangas.”

Ortonin näyttelyssä Viljasella oli esimerkiksi keskitettyjä maalauksia, jotka toimivat samoin kuin ihminen, joka katsoo keskellä näkökenttäänsä jonnekin syvälle kauas, ja samalla havaitsee näkökentän laidalla jonkin muun asian, vähemmän tietoisesti, mutta samanpainoisena.

Tällaiset maalaukset saattavat vuorotella harvinaisen matalien ja vaakasuorien maalausten kanssa. ”Niissä on taustalla tunne jossakin avarassa paikassa olemisesta.”

Viljanen maalatessaan siis tavoittelee sellaista, mikä on vaikuttanut voimakkaasti. Ehkä kuitenkin sellaista, mihin ei oikein ole sanoja. ”Väreillä voi sanoa samaa, kuin vaikkapa Ingmar Bergmanin elokuvassa jokin lähikuvassa olevan henkilön katso voi sanoa. Se on jonkinlaista inhimillisyyttä.”

Viljasen maalauksista on kyllä helppo nähdä, että niiden pääasiallinen vaikutuskeino on väri, kaikessa intensiteetissään ja vuorovaikutuksessaan. Viljasen mukaan värissä on ”kai se värähtely oleellista, sitä voi kokea samalla tavoin kuin musiikissakin. Maailmankaikkeus soi, se tuottaa energiaa.”

Mutta väri on sittenkin vain väline. ”Jos miettii, mikä on maalauksessa loppujen lopuksi vaikuttavaa, se on kai juuri jokin inhimillisyys, lämpö ja rakkaus – kuten Rembrandtilla.”

Viljanen jatkaa toisinaan maalauksien parissa, jotka ovat olleet työhuoneella vuoden, parikin. Mutta silti on syytä hyväksy se, että liian kaukana menneisyydessä olleisiin ratkaisuihin ei voi puuttua. ”Kun ihminen muuttuu vuosien kuluessa, on aina tosiaan se vaara että ne vanhat työtkin ovat hyvin erilaisia. Tarpeeksi vanhoja ei pysty enää millään ottamaan uudelleen käsittelyyn, ne ovat jo niin monen oven takana.

Pessi Rautio

Jpg 37 2598x387

Kuljettu matka/Fjärden, 2007, öljy ja alkydi kankaalle.

Lisää kuvia näyttelystä