Kuukauden taitelija

Jarmo Mäkilä

Hyvässä taiteessa pitää olla eroottinen taso

27.10.2008

Taidemaalari Jarmo Mäkilän (s.1952) taiteessa ovat lajityypit ja kulttuuriset hegemoniat aina sekoittuneet. Mäkilä on alati kiinnostunut siitä, miten kulttuurimme on kuvista rakentunut – oli sitten kyse korkeakulttuurista tai populaarikulttuurista, taidemaalari Francis Baconin näyttelystä Lontoossa, jonne Mäkilä varta vasten matkustaa sitä katsomaan tai Billy Wilderin Kesäleski-elokuvan Marilyn Monroen poseerauksesta, jonka kaikki kykenevät tunnistamaan. Mäkilä on ensimmäisiä maalareitamme, joita alettiin 1980-luvulla nimittää postmoderneiksi.

Mäkilä pääsi 16-vuotiaana Suomen taideakatemian kouluun (nyk. Kuvataideakatemia), jossa hän sai klassisen taidekoulutuksen. Koulun jälkeen hän joutui keskelle kuohuvaa 1970-lukua. Mäkilä tuli tuolloin tunnetuksi työläiskuvaajana, kunnes tajusi, että ”eihän tätä maailmaa näin kuvata”. Vaan eipä Mäkilä tuotakaan vaihetta häpeä tai kadu. Ja miksi niin tekisikään.

Mäkilän tuotanto oli ja on edelleenkin korkean ja matalan rajoista piittaamatonta, mikä näkyy myös siinä, miten hän on uskaltautunut tekemään esimerkiksi sarjakuvaa, vaikka sarjakuvankin maailma on taidemaailman tavoin omien sääntöjärjestelmiensä kahleessa elävä tiukkarajainen kenttä – tuorein Mäkilän kolmesta albumista, Taxi van Goghin korvaan (2008) herätti sekin taas sarjakuvanettisivuilla keskustelua siitä, että ”osaako Mäkilä tehdä sarjakuvaa vai ei” ja ”saako taidemaalari tehdä sarjakuvaa”.

Paradoksaalista kyllä, sarjakuvien teon avulla Mäkilä alkoi palata klassisempaan tapaan maalata, siihen mitä jo akatemian koulussa oli pohjustettu. Mäkilä löysi ruiskun jälkeen uudestaan siveltimen. Hän ikään kuin palasi realistisempaan esittävään kuvaan, mutta vaikka ilmaisukieli onkin tietyllä tavalla rajatumpi, on hän löytänyt sen tavan, jolla kuvaan ladataan sitä elossa pitävä jännite. ” Kun kävin Helsingin kaupungin taidemuseossa viime vuonna katsomassa Mäkilän näyttelyä Miesten huone, Huomasin, miten voimakkaasti taiteen avulla ajautuu omien muistojensa ja kasvukipujensa maailmaan ja miten taiteen äärellä kuitenkin tajuaa sen, miten aivan yhtä voimakkaasti kyse on yksityisten kokemusten sijaan jaetusta maailmasta, yhteisistä ja yleisistä asioista, joita ymmärrettyämme voimme yhdessä taas yrittää rakentaa parempaa maailmaa.

” Hyvässä taiteessa pitää aina olla eroottinen taso”, Mäkilä toteaa. ”Mutta myös kuolema on tärkeä… ja väkivalta, sekä henkinen että fyysinen. Se on kuitenkin elämässä läsnä koko ajan.” Raumalainen Mäkilä muistelee esimerkiksi omia lapsuuden kouluaikojaan, sitä miten ihmisiä ”yritettiin kasvattaa väheksynnän, tuomitsemisen ja nöyryyttämisen kautta”.

”Pelkkä kauneus ei siis riitä taiteen aiheeksi”, Mäkilä lopettaa.

Otso Kantokorpi

Näyttelykuvien päivitys kesken