Kuukauden taitelija

Mirja Airas

Hiukkasten leikkiä

1.11.2004

Mirja Airas ei koskaan oikeastaan uneksinut taiteilijaksi tulemisesta. Hän oli lapsena ”hyvä piirustamaan”, mutta 8-vuotiaana saadun polion jälkeen hänellä oli lähinnä käsitys, että hän ”joutuu kunnalliskotiin”. Näin ei toki tapahtunut, vaan hän valmistui laudaturin ylioppilaaksi ja pääsi Taideteolliseen oppilaitokseen, josta valmistui graafiseksi suunnittelijaksi vuonna 1969. Jo opiskeluaikana hän tutustui kuitenkin taiteilijoihin, joiden kanssa eletty elämä vei mukanaan. Airas kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka uskaltavat estottomasti myös mainita tukijoinaan ja opettajinaan kotimaisia kollegoita – hänen puheessaan vilahtelevat tiuhaan Heikki Kaskipuro, Outi Heiskanen, Hannu Väisänen ja Marjatta Hanhijoki. Uransa alkua vaatimaton taiteilija luonnehtii: ”Kunhan sai olla tuntumassa, vanavedessä.”

Airaksesta kehittyi kuitenkin mestarillinen varjon piirtäjä tai maalaaja, joka osaa tehdä kuvan ilman viivaa – tai ainakin tuottamaan illuusion viivattomasta kuvasta.

Grafiikka osoittautui Airakselle liian työlääksi, mutta oma väline löytyi akvarellista ja sittemmin hiilipiirustuksista. Hiiltä hän käyttää talvella, ja kesän aurinko tuo tarpeeksi valoa akvarelleille, usein ulkona maalaamiseen.

Airaksen aiheet – tai pikemminkin niiden lähtökohdat – ovat pieniä ja arkisia, usein luonnosta löytyviä asioita: voikukanlehti, vaahteransiemen, marja tai pajunoksa. Hän piirtää havainnoista, mutta tarkkailun kohteena eivät ole varsinaisesti luonnon objektit vaan pikemminkin valo, varjo, muoto ja volyymi. Airakselle ei myöskään riitä jonkin asian kuvaaminen sellaisenaan; hän ”haluaa koko kuvan, kaiken värähtelyn leikin…”.

Airas kamppailee keveyden ja toisaalta varjon tuottaman volyymin välimaastossa; jälki on välillä äärimmäisen herkkää ja toisinaan, näennäisen pienestä aiheesta ja toteutuksen pienestä koosta huolimatta, suorastaan jopa monumentaalista – varsinkin jos luonnon muoto saa antropomorfisia viitauksia, niin kuin usein käy. Tällöin mukaan saattaa tulla huumoria tai vaikkapa erotiikkaa.

Airaksen antropomorfismi ei jää kuitenkaan pelkäksi luonnon inhimillistämiseksi vaan johtaa pikemminkin tavoittelemaan ihmisen ja luonnon ykseyttä, olemassaolon suurta ketjua. Ja mikäpä olisikaan luonnollisempaa taiteilijalle, joka on jo pitkään toiminut luomutilan emäntänä Hämeenkyrössä?

Toisaalta Airas on kirjallinen taiteilija, jolle on luonnollista sulauttaa luonto ja kulttuuri toisiinsa, usein omien assosiaatioidensa kautta, joita katsoja voi aavistella teoksen nimeämisessä. Taiteilija antaa näin katsojalle mahdollisen tarinallisen vihjeen. Airas ei kuitenkaan ole ”mikään satutäti, kertomukseni käsittelevät elämää”, sanoi hän eräässä haastattelussa aikoinaan.

Omien sanojensa mukaan Airasta ”kiinnostaa vain ihminen”, ja kun katson havunneulasta tehtyä piirustusta nähdäkseni siinä ihmisen, hän ratkaisee ongelman kielikuvalla: ”Jostain neulanreiästähän siihen on päästävä.”

Taide on parhaimmillaan ottamista ja antamista, jakamista niin surussa kuin ilossakin. Kun olen istunut Mirja Airaksen pihalla tammen alla, juonut pannukahvia ja syönyt oman pellon speltistä tehtyä piirakkaa ja katsonut hänen töitään, palaan autollani takaisin kaupunkiin ja etsin käsiini Emily Dickinsonin runon:

Saisinpa aina maistaa hän kohtalostaan
surusta ottaa valtaosan,
ilosta panna syrjään osani
rakkaalle sydämelle iloksi!

Otso Kantokorpi

5

Hiljaisuus, 2004, hiilipiirustus.

 

Lisää kuvia näyttelystä