Kuukauden taitelija

Hannu Siren

Figuuri on kokija

8.1.2004

Kuvanveisto mielletään yleensä kolmiulotteisten kappaleiden valmistamiseksi joko materiaalia lisäämällä tai sitä vähentämällä. Hannu Siren on kuvanveistäjä, joka lähestyy asiaa toisin. Sirenille jokin tietty tila, paikka tai tilanne luo kulloisenkin haasteen – oli sitten kyse julkisesta veistoksesta tai yksittäisestä näyttelystä. Voisi ajatella, että Sireniä kiinnostaa kuvan sijaan pinta, jolle kuva asetetaan. Syntyy probleema, joka on ratkaistava. Tämän tilanteen myötä kuvanveistäjä on tietenkin yksin – ”sitoessaan mietiskelyä materiaaliin, asioihin, tilaan ja suhteessa omaan fyysisyyteen”. Mutta kohta mukana on myös kokija, se joka tulee tilaan. Sirenille suhde ihmiseen – ihmisen muotoon, hahmoon, olemukseen ja fyysisyyteen – on ollut alusta alkaen ehkä se tärkein asia. Hänen mukaansa kyse on mittakaavasta: ”Ajattelen mittakaavaa fyysisyyteen ja ihmisyyteen asiana, suhteena kolmanteen persoonaan”.

Sirenin perimmäinen motiivi on häpeilemättä ”oma oleminen tässä maailmassa”, mutta puuttuessaan tilanteeseen, löytäessään tilasta ja senhetkisistä mahdollisuuksista jotain uutta ja kiinnostavaa, hän yrittääkin sisäistää tilan merkityksen tai paikan hengen. Kuten esimerkiksi Länsiväylälle Espooseen tekemässään 200-metrisessä kallioleikkauksessa Vastuu (1992-95). Sirenin mukaan ”kallioleikkausta tulee tarkastella suhteessa muihin kallioleikkauksiin, jossa kalliota on leikattu niitä kuulematta”. Minimalistiksi usein luonnehdittu veistäjä voidaan mielestäni nähdä näin myös eettisenä ja kantaaottavana taiteilijana, jolle historian – niin luonnon- kuin kulttuurihistoriankin – luoma maailmamme myös aina kantaa historiaansa mukanaan ja jolle tuo eletty ja koettu muodostaa yhden huomioitavista reunaehdoista.

Taidehistorialla on tapana järjestellä taiteilijoita erilaisiin nimityksillä varustettuihin luokkiin, ja Sireniäkin nimitetään ”minimalistiksi” ja puhutaan hänen töidensä ”vähäeleisyydestä”. Hänen teoksensa eivät ole ”figuratiivisia”, mutta kun kysyn Sireniltä tästä, hän vastaa: ”Figuuri on kokija.” Ja heti perään toteaa, ettei välttämättä haluaisi edes käyttää latistunutta figuurin käsitettä vaan puhua pikemminkin ”hahmosta, joka on fyysisyytemme ilmentymä” tai ”läsnäolosta”. Veistos täydentyy vasta, kun sen joku kokee.

Mitä tulee vähäeleisyyteen, niin Sirenin mukaan ”yksinkertainen kappale ei ole yksinkertainen, sillä on tietty hahmo ja mittasuhteet ja suhde tilaan ja vastaavasti kokijalla on oma suhteensa tilaan”. Näin tilanne on lopulta melko monimutkainen ja usein myös ristiriitainen.

Siren ei haluaisi tehdä irrallisia veistoksiksi nimitettäviä kappaleita, joiden tulevaisuus on materiaalin – ja sitä väistämättä seuraten myös markkinoiden – lakien mukaan siirtyä esimerkiksi museoiden kellareihin varastoitaviksi objekteiksi, jolloin ne usein menettävät alkuperäisen merkityksensä olla olemassa. Hänen ajatuksissaan on joskus tehdä näyttely, jossa gallerian ikkunan takana kadunvieressä olisi siirtolava odottamassa teoksia, jotka eivät löytäneet uutta sijoituspaikkaansa.

Otso Kantokorpi

H.Siren gal

Näkymä Sirenin näyttelystä.

Lisää kuvia