Kuukauden taitelija

Anna Retulainen

”Figuuri on kehys”

26.10.2009

Taidemaalari Anna Retulaisen (s. 1969) värikylläisiä ja intensiivisiä maalauksia voisi äkkipäätä nimittää ekspressiivisiksi. Retulaisen teoksissa ei kuitenkaan ole kyse mielen tai tunteen dynaamisesta elehtimisestä niin kuin ekspressionismista usein ajatellaan. Hänen taiteensa ei synny tunteesta ja intuitioista, sisäisistä myrskyistä joiden ulkoista ilmaisua taideteos olisi, vaan pikemminkin miettimisen ja pitkän harkinnan tuloksena. Ehkä vähän yllättäenkin.

Retulainen piirtää jatkuvasti ja useimmiten sitä, mitä lähellä on, mutta ei hän kuitenkaan kuvaa omaa maailmaansa, ei kerro siitä mitään erityisiä tarinoita. Kuten lahjakkaalle ja ahkeralle piirtäjälle usein käy, on Retulaisellekin kehittynyt virtuoosimainen nopea viiva, jonka ilmaisuvoima tuntuu väliin huikealta. Mutta samalla kun ihailen hänen sujuvaa lennokkuuttaan ja kykyä usein varsin vähin elein löytää se olennaisin asia kustakin aiheesta, tiedän tekeväni ikään kuin väärin ja samalla muistan hänen vähän paradoksaalisenkin kommenttinsa siitä, kuinka ”figuuri on vain kehys”.

Retulainen sanoo maalavansa ”lähellä olevia asioita”, mutta ”kyse pikemminkin tarpeeksi yleisestä, jottei aiheeseen tarvitsisi kiinnittää sen suurempaa erityishuomiota” tai etsiä siitä kerronnallisia ulottuvuuksia.

Keskeiseksi teemaksi paljastuukin itse maalausjälki. Mieleeni tulee Lauri Viidan vanha runo L’art pour l’art:

Taulun tein ja vaatteet myin.

Aihe, aihe? vain ne kurkki.

Mikä aihe? hämmästyin.

Suti on! Ja purkki.

 Retulainen ei ehkä tee taidetta taiteen vuoksi vaan pikemminkin taidetta taiteesta. Työskentely perustuu siis tunteen tai havainnon sijaan maalaukseen ja maalaustaiteeseen.

Retulaista kiinnostaa myös se outo tapahtumakulku, jossa hän vetää kankaalle vihreän siveltimenvedon, ja sitä katsova katsoja ajattelee mielessään: ”Kurkku!” Ja eihän siinä todellakaan mitään kurkkua ole – vain vihreää maalia siveltynä kankaalle.

Retulaisen työskentely muistuttaa ekspressiivisyyttä ainakin siinä mielessä, että itse maalausprosessi saattaa olla hyvinkin nopea. Sitä on kuitenkin edeltänyt pitkä ajatteluprosessi, pitkä ajat jolloin taiteilija ei maalaa mitään, istuu ja miettii tai pyöräilee ja miettii tai ui ja miettii tai istuu siirtolapuutarhassaan ja miettii.

”Pystyäkseni maalaaman tarvitsen vuodesta neljänneksen tai kolmanneksen miettimiseen ja maalauksesta poissaoloon”, toteaa Retulainen itse. Hänen mukaansa ”ajattelu on monesti tärkeämpää kuin itse maalaaminen”. Toisaalta on hän aikoinaan sanonut keskustelussa kollegansa Paul Osipowin kanssa, että ”silloin kun maalaa, ajattelee maalaamalla”.

Retulaisen piilopaikka ja ajattelun apuneuvo oli aikoinaan maastopyöräily. Viime aikoina se on ollut hänen siirtolapuutarhamökkinsä, jossa hänet loppukesän iltapäivänä tapaan. Syön kriikunoita suoraan puusta ja istun vastapäätä ”maailman hienointa omenapuuta”, kuten Retulainen sanoo. Sitä hän piirtää säännöllisesti ja uumoilee maalavansa siitä vielä taulun. Mutta eihän se omenapuu häntä oikeasti kiinnosta. Uskoisikohan tuota?

Otso Kantokorpi

ar3626

Touching Caravaggio, 2009, öljy kankaalle.

Lisää kuvia näyttelystä