Kuukauden taitelija

Henri Wuorila-Stenberg

Eheytymisestä

8.1.2003

Henry Wuorila-Stenberg on mahdottoman edessä. Hän on subjektiivinen maalari, jonka työssä on surreaalinen pohjavire. Samalla hän on myös yhteiskunnallinen maalari, jonka työssä on mukana halu tehdä ajankuvaa ja sitoutua eettisesti. Hän on ekspressiivinen maalari, joka on hakenut työssään meditatiivista elementtiä. Hän on ekspressiivinen maalari, joka on idänmatkoillaan oppinut tuntemaan viehtymystä ornamenttiin ja koristeellisuuteen. Hän on buddhalainen, joka lukee Lutheria ja kirkkoisä Augustinusta. Hän on marxilainen, joka lukee Freudia ja Jungia. Hän on rikki ja haluaa olla ehjä, siksi surreaaliset teemat eivät ole koskaan väistyneet hänen töistään, joissa hän hakee ”älyn ja alitajunnan eheyttämistä, kokonaiseksi tulemista”. Maalaaminen ei ole kuitenkaan pelkkää terapiaa tai valaistumisen etsimistä; Wuorila-Stenberg tietää ”haluavansa olla länsimainen maalari”. Se näkyy, ja Wuorila-Stenberg antaa sen näkyä. Hän voi ottaa kantaa perinteeseen, kuten esimerkiksi Tyko Sallisen Hihhuliheihin, hän voi antaa Mark Rothkon ja Barnett Newmanin viedä hahmonsa kohti värikenttää. Hän lainaa ja kommentoi muuta taidetta, mutta ei tee sitä postmodernin fragmentaarisesti tai mahdollisesti ironisoiden vaan ottaen elementit – tai pikemminkin antaen niiden tulla – osaksi liikettä kohti, kohti eheytymistä.

Yksityisen ja yleisen välinen jännite on taiteessa ehkä kaikista ratkaisevin koetinkivi – se miten tekijän ja katsojien odotushorisontit kykenevät kohtaamaan. Maaretta Jaukkuri on todennut Wuorila-Stenbergistä osuvasti: ”Hänellä on kyky jalat tukevasti maan kamaralla pohtia henkisyyttä ja niitä sisäisiä maailmoja, jossa nämä tuntemukset heräävät”. Kosketuspinta syntyy epätäydellisyydestä, ristiriidoista. Siitä, että Wuorila-Stenbergin isä on meidän kaikkien isä, instituutio ja riitti. Ja siitä, että Wuorila-Stenbergin äiti on meidän kaikkien äiti, henkisyys ja myytti.

Mutta, toisaalta, olemme taidemaailmassa emmekä analyytikon sohvalla, ja kosketuspinta syntyykin ehkä juuri siitä, että edessämme oleva teos ei varsinaisesti ole valmis, vaan sen työstäminen on yksinkertaisesti lakannut. Wuorila-Stenberg ei luonnostele maalauksiaan. Hän ei toteuta jotain ennalta määräämäänsä kysymystä. Hän improvisoi kuten muusikko: ”Soitan niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä, niin kauan kuin intensiteetti riittää”. Ja juuri siksi Wuorila-Stenbergin teoksista henkii aina maalaamisen riemu – riippumatta kaikesta siitä tuskasta, jonka teoksien kerronnallisten elementtien kautta voi aistia. Taidemaalarin työ on aina löytämistä ja hukkaamista, teeman loppuun kuluttamista, eteenpäin menoa ja palaamista, ja ulkopuolinen maailma vaatii taiteilijalta uusintamisen lisäksi aina myös uusiutumista. Wuorila-Stenberg on kuin löytämäisillään tähän ratkaisun; ”Täytyy vain maalata tyhjästä mielestä ja sillä asenteella, että elämä on hieno asia”. On taiteen tehtävä taiteilijalle mikä tahansa, on se katsojaa ajatellen Wuorila-Stenbergin mukaan ”antaa lohtua”. Ja taas palataan yhteiskunnallisuuteen. 1970-luvulla yhtiskunnallisuus kulminoitui luokkien taisteluun, mutta nyt markkinavetoinen globalismi romahduttaa yhtä lailla kaikkien maailmaa. Kyse on laajemmin arvoista eikä vain oikeudesta tuotantovälineisiin tai lisäarvoon. Maailma on rikki. Tarvitaan eheytymistä. Taiteilijan työ ei lopu.

Otso Kantokorpi

Näyttelykuvien päivity kesken