Kuukauden taitelija

Ojaver Toomik

Absurdin lumoa

4.3.2013

Galleria Ortonin jo perinteeksi muodostunut virolaisen nykytaiteen esittely jatkuu kahden monipuolisen taiteilijan yhteisnäyttelyllä. Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jaan Toomik (s. 1961) ovat tulleet tunnetuksi maalareina, veistäjinä, installaatioiden tekijöinä sekä performanssi- ja videotaiteilijoina. Molemmat ovat myös kouluttaneet uusia virolaisia nykytaiteilijoita: Toomik on toiminut Viron taideakatemian poikkitaiteiden professorina ja toimii nykyään maalaustaiteen professorina, Ojaver on puolestaan toiminut saman akatemian kuvanveiston professorina. Ei ole myöskään sattumaa, että he esiintyvät ryhmänä: yhdessä brittisyntyisen tallinnalaisen Paul Rodgersin ja jo edesmenneen Jaan Pavlen (1940–2010) kanssa he muodostivat aikoinaan Eesti Energiad -taiteilijaryhmän.

Ojaver on taiteilijana itseoppinut, mutta monipuolinen lahjakkuus vei hänet aina akatemian professoriksi asti. Hän on toiminut enimmäkseen kuvanveistäjänä, eikä mikään materiaali ole ollut vierasta: työstettävänä materiaalina voivat toimia yhtä lailla löytötavarat – vaikkapa vanhat neuvostoaikaiset audiovisuaaliset laitteet – kuin klassiset veistomateriaalitkin.

Toomik valmistui akatemiasta taidemaalariksi, mutta hän tehnyt mittavan kansainvälisen uransa lähinnä videotaiteen parissa. Nyttemmin hän on siirtynyt 35-millisen filmimateriaalin pariin ja on parhaillaan tekemässä ensimmäistä pitkää elokuvaansa, mutta myös maalaaminen on palannut takaisin.

Vaikka Ojaver ja Toomik esiintyvät mieluusti yhdessä ja vaikka heidän tematiikkansakin – molemmat esimerkiksi käsittelevät henkilöhistoriaansa kietoutuvia kysymyksiä jopa hieman vinolla huumorilla – on usein samanlaista, ovat he hyvin erilaisia taiteilijoita. Toomik on sisäänpäin kääntyneempi ja ehkä hiljaisen runollinen. Ojaver on puolestaan sosiaalinen ekstrovertti, joka saa usein ideoita keskustelukumppanien kanssa kimpoilevista sanaleikeistä.

Ei kannata myöskään unohtaa, että molemmat taiteilijat kokivat nuoruudessaan myös sen maailman, jossa heistä yritettiin kasvattaa kuuliaisia neuvostokansalaisia. Tällä on varmaan oma selitysvoimansa siihen, että molempien teoksista voi usein löytää elementtejä, jotka hakeutuvat eksistentiaalisia kysymyksiä käsitellessään varsin absurdiin maailmaan. Vaikka teoksissa on usein henkilöhistoriallinen lataus, nousevat ne tietyn eletyn ja koetun lisäksi jaetun yhteiskunnallisen tietoisuuden kautta myös yleisemmälle tasolle. Selkeitä väitelauseita ne eivät kuitenkaan ole, sillä molempien taiteilijoiden teoksia leimaa myös outous ja arvoituksellisuus – varsin kummallinen ja kiehtova poeettinen lumovoima.

Otso Kantokorpi

isoisan-trumpetti

Jaan Toomik, Isoisän trumpetti, 2013, akryyli kankaalle.

Lisää kuvia näyttelystä