Kuukauden taitelija

Veikko Nuutinen

Abstrakti ja kouriintuntuva

24.11.2008

Vaikka Veikko Nuutisen (s. 1944) veistokset näyttäytyvät meille monessa materiaalissa, teräksessä, marmorissa, pronssissa, alumiinissa tai graniitissa, niiden synty on aina sama. Piirtäminen laittaa veistoksen alulle. Nuutinen piirtää läpikuultavalle skitsipaperille muotoa ”niin että viiva lähtee vapaasti liikkumaan”, päälle tulee toinen paperi ja taas toinen, kunnes ”muoto tuntuu kirkkaalta”.

Nuutinen suunnittelee kuin arkkitehti, piirtää kappaleen eri suunnista, ylhäältä ja leikkauksina. Tämän jälkeen on aika siirtää muoto kolmiulotteiseksi styroksikappaleeseen, josta Nuutinen hioo täysikokoisen veistoksen mallin.

Styroksi, tuo kevyt valkea materiaali on nyt kuin muodon idea, painojen ja keveyksien, kaarien ja suorien tiivistymä, joka on valmis siirtymään mihin tahansa materiaaliin, tullakseen aivan konkreettiseksi kappaleeksi. Kivimiehet hakkaavat, pronssivalurit valavat, tai teräspajan ammattilaiset laittavan tämän abstraktin muodon sisään materiaan.

Nuutinen on kyllä mukana itsekin, varsinkin kiveä veistettäessä. Välillä on pakko kokeilla, kuinka se vielä luonnistuu. Vastikään hän hakkasi suuren Primavera-veistoksen kuukauden aikana. ”Kyllä se oli taas sellainen ponnistus, että hiki lensi ja paikat oli niin kipeät, että hyvä että jaksoi illalla bussiin kävellä. Aina kiven kanssa sen aloittaessa tietää että siinä on kova matsi edessä, kovin heppoisin perustein sitä ei pysty viemään läpi.” Kaikki ei siis ole pelkkää abstraktia ideaa.

Materiaaleillakin on erilainen henki. ”Pronssissa on oma lämmin hehkunsa, se on kuin auringonvaloa. Teräs on taas analyyttisempi, viileämpi materiaali. ”Mutta jokin Nuutisen hiomissa muodoissa on sittenkin niin puhdasta ja ideaalista, että ne voivat toimia eri materiaalien lisäksi eri kokoisinakin. Veistoskilpailuihin osallistuessaan hän on tottunut siihen, että pieni luonnosveistos sisältää saman muotoidean kuin vielä toteutumaton suurikin. Nuutisen veistos voi olla kämmenen kokoinen, tai miestä suurempi ja silti niitä molempia kuljettaa sama muotojen dynamiikka. Kuitenkin eräs tärkeä ja kouriintuntuva asia, jonka Nuutinen arvelee kehittäneen muodon tajuamistaan, oli se purjevene, jonka hän sai viisitoistavuotiaana. Sitä tuntikausia hioessaan ja huoltaessaan käsi ja silmä ymmärsivät jotakin muodon taipumisesta ja muodon dynamiikasta.

Nuutinen tietää, että varsinkin hänen graniittiin tehdyt veistoksensa houkuttelevat koskettamaan. Käsi haluaa tulkita muodon, ihan fyysisesti. Nuutisen mielestä kuvataiteessa kaiken mitta onkin ihminen, alkaen aina mallipiirustuksesta. Ihmiskehossa olevat jännitteet ja dynamiikka ovat se, josta muodon taju ponnistaa. ”Taiteessa ensin on ihminen – ja humaanisuus kaiken kaikkiaan.” Muoto on elävän kuva. Yksittäiseen Nuutinen ei halua jäädä kiinni, ainakin ”tavoite olisi löytää jotakin yleispätevää”. Tämä alkaa olla harvinainen piirre nykyajan omakohtaista korostavassa taiteessa. Ehkä muoto, jota on paperilla ja fyysisesti hiottu loppuun asti, joka ei ole muuta kuin muotoa – ”kenttiä jotka ovat harmonisissa suhteissa” – voi sittenkin yhdistää ihmisiä.

Pessi Rautio

img_3449

Sotka, 1995, alumiini, graniitti.

Lisää kuvia näyttelystä