Kuukauden taitelija

Timo Setälä

Melankolian sanaton kauneus

5.3. – 6.4.2018

”Eivät ne sisältäneet mitään sanoilla purettavaa narratiivia”, totesi valokuvataiteilija Timo Setälä (s. 1958), kun haastattelin häntä hänen 1980-luvulla kolmessa ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään esittämistään valokuvista. Sama koskee epäilemättä koko hänen tähänastista tuotantoaan – mukaan lukien viime vuosina Jäämeren rannalla yksinäisyydessä kuvatut maisemat, joissa itse maisema on lopultakin vain sivuosassa.

Mutta eihän minun tarvitse Setälää totella. Kirjoittajana haikailen aina tarinoiden perään, ja minun on varsin helppo nähdä Setälän neljälle vuosikymmenelle sijoittuvassa urassa jatkumo, joka tuottaa selkeän narratiivin: kertomuksen siitä, miten eräs surumielisyyteen taipuvainen ihminen on maailmaa ja sen tuottamia tuntemuksia valokuvan kautta tarkastellut ja miten hän on itseään näin maailmassa asemoinut. Ja miten hän kuluneiden vuosien aikana on muuttunut. Sama abstrahoiva ote ja tietty yksinäisyyden, sivullisuuden ja melankolian viritys on kuitenkin säilynyt.

Vanhan gallerian 1980-luvulla perustanut Asko Mäkelä totesi Setälän ”saaneen valokuviinsa nuoren sukupolven ahdistuksen lähes abstrakteina kuvina”. Kaksikymmentä vuotta Setälän kanssa tiiviisti työskennelleenä voisin tehdä tästä parafraasin ja todeta: Setälä on saanut valokuviinsa vanhenevan sukupolven viisautta ja melankoliaa oudon kauniilla tavalla yhdistävän tunneilmaston lähes abstrakteina kuvina.

Tiedän, että Setälän tuoreimmat kuvat ovat syntyneet Norjassa Jäämeren rannalla, mutta ei sillä ole juurikaan merkitystä. Sillä ehkä kuitenkin on merkitystä, että ne ovat syntyneet Euroopan ja sivistyksen reunoilla. Olen käynyt vuosia sitten Galician Fisterrassa (lat. finis terrae, ’maailmaan ääri’) ja tuntenut epäilemättä samankaltaisen tunteen. Tästä ei ole pitkä matka romantiikan kuvastoon – kuten vaikkapa Caspar David Friedrichin kuuluisaan maalaukseen Vaeltaja sumumeren yllä (1818), mutta juuri tässä kohden Setälä lähteekin omille teilleen vaipumatta kuvituksenomaiseen henkilöhistorialliseen sentimentaalisuuteen. Hän on kuviensa välittämien tunteiden lisäksi kiinnostunut painokkaasti visuaalisista seikoista – siitä miten kuva toimii, jos on toimiakseen. Tässä suhteessa hän on pedantti kuvan rakentaja – yhtä pedantti kuin kuvaustilannetta seuraavassa pimiötyöskentelyssä. Tämä perinteisen valokuvaajan äärimmäisen tarkkuuden vaatimus yhtyneenä emotionaalisiin tavoitteisiin tuottaa kuvia, jotka eivät todellakaan vaadi mitään narratiivin muotoon tehtyjä tulkintayrityksiä. Ne ovat tietyllä tavalla kuin runoa, joka kieltää osan kielen rationaalisuudesta ja logiikasta. Kuvina ne eivät esitä näennäisiä aiheitaan vaan jotain muuta, jota emme ihan tarkkaan tiedä, vaikka se olisikin tarkasti rakennettu, ja jonka tulkitsemiseksi tarvitaan ainoastaan kyky heittäytyä mukaan kuvan visuaalisiin ulottuvuuksiin – rytmiin, rakenteeseen ja lopulta kuitenkin siihen runolliseen mysteeriin, jonka näiden kombinaatio parhaimmillaan tuottaa. Sen vain tuntee. Se ei selityksillä muutu.

Otso Kantokorpi

 

 

Lisää kuvia näyttelystä

Sarjasta Homo Hostilis – pars secunda, 2018, pigmenttivedos/lasi.