Kuukauden taitelija

Jonna Salonen

Runollisia kuvia intensiivisen aistimisen hetkistä

2.5.2017

Taidegraafikoksi valmistunut mutta sittemmin omalaatuisena kuvanveistäjänä tunnettu Jonna Salonen (s. 1982) horjuttaa taiteen totunnaisia kategorioita kiinnostavalla tavalla.

Yksi tapa luokitella taiteilijoita on jako havaintoon perustuvaan tekemiseen ja sellaiseen tekemiseen, joka tapahtuu enemmän oman pään sisällä, usein pelkässä mielikuvituksessa ja toteutuu työhuoneen seinien sisällä. 1800-luvun ulkoilmamaalauksen ja impressionistien jälkeen meille on kehittynyt voimakas mielikuva siitä, mistä on kyse: ohikiitävän havainnon, valojen ja varjojen tuottamien muutosten haasteista silmälle.

Osaamme vaivatta kuvitella havaintoon perustuvan taideteoksen stereotypian. Pienillä veistoksillaan Salonen rikkoo tämän kuvan kiehtovalla tavalla. Silti on syytä korostaa, että Salonen työskentelee nimenomaan havainnosta. Hän on koko elämänsä ajan viihtynyt luonnossa ja ollut kiinnostunut luonnossa vallitsevista ja kasvavista asioista. Tältä pohjalta syntyy sekä esittävä kuva että sen taustalla vaikuttava mielikuvitus, joiden yhdistelmä voi lopulta viitata jopa käsitetaiteen alueelle: ”Kannan puhetta ja sanoja mukana luonnossa, joka voi olla vesisiippa, haapa tai onkeen tarttunut ahven. Polulla metsässä on havunneuloja sekä puun juuria, ja iltaisin yöperhoset lentävät ikkunassa, jotka muodostavat sanoja. Ja tiedän että veden alla on särki vaikka en sitä näe ja lammella on aina pohja.”

Ehkä suurin ero Salosen työskentelyssä perinteiseen havaintoon perustuvaan ilmaisuun nähden syntyy ekologisen tietoisuuden kautta. Hänen teoksissaan on näin poliittinenkin ulottuvuutensa: huoli luonnon tilasta. Ekologinen ajattelu on siirtynyt myös materiaaleihin ja tekniikoihin. Salonen löytää käyttämänsä puunpalaset luonnosta, puita kaatamatta, ja vuolee sekä kaivertaa niitä puukolla ja taltalla. Taiteen hiilijalanjälki on näin varsin pieni.

Salosen veistokset ovat hyvin pieniä. Pienempiä veistoksia on vaikea enää edes kuvitella. Ne eivät ole kuitenkaan sitä ’miniatyyritaidetta’, johon olemme tottuneet. Miniatyyritaide on usein itsetarkoituksellista erikoisuudentavoittelua, mutta Salosen voisi sanoa tavoittelevan tavallisuutta.

Tavallisuuden kauneuden löytäminen edellyttää katseen tarkentamista, mitä Salosen voikin katsoa meille katsojille opettavan. Kun hän veistää realistisen kokoisen männynneulasen materiaalinaan polulta löydetty kuusenoksa, olemmekin yhtäkkiä kaikessa pienuudessaan ravisuttavan havainnon äärellä. Luonto on eri lajeineenkin yhtä, meidän on vain kyettävä huomaamaan ja tiedostamaan erilaisuudet ja yhtäläisyydet ja niiden jännittävät rajapinnat. Meidän on Salosen tavoin opittava tarkentamaan katsetta, jolloin voimme odottaa samanlaisia kokemuksia kuin luonnossa viihtyvä Salonen meille välittää: runollisia kuvia intensiivisen aistimisen hetkistä.

Otso Kantokorpi

Kuulun ymmärtäminen pieni

Kuulun ymmärtäminen, 2015, puu.

Kuvia näyttelystä