Kuukauden taitelija

Kaisu Koivisto

6.2.2017

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto (s. 1962) perustematiikka on  yksinkertainen mutta samalla täynnä loputtomia variaatioiden ja uusien tulokulmien mahdollisuuksia. Luonnon ja kulttuurin rajapinta sekä siihen liittyvä usein määrittelemätön harmaa alue muodostavat Koiviston keskeisen maiseman.

Rajapyykeiksi tuolle osin tutkimattomalle alueelle hän pystyttää erilaisia hybridejä. Hän yhdistelee materiaaleja ja tekniikoita usein äkkiseltään sopimattomilla tavoilla. Hän on käyttänyt eläinmateriaaleja ja kulttuurisia löytömateriaaleja tavalla, joka toisinaan ärsyttää – ehkä jopa vähän inhottaakin. Söpöön esineeseen saattaa yhdistyä jotain pelottavaa.

Osin Koiviston tekniikka tuo mieleeni tunnetun ankka-jänis-vaihduntakuvion, jossa voi pienellä näkökulman vaihdoksella nähdä jommankumman eläimen. Wittgensteinin mukaan eri aspektien näkeminen on ”puoliksi näkemistä, puoliksi ajattelua”. Ja tässähän ollaan Koiviston tematiikan ytimessä. Hän ei tee puhtaan visuaalisia vaihduntakuvioita. Hän pakottaa katsojan myös ajattelemaan. Luonnon ja kulttuurin välinen heiluriliike saa sekä hänen käsissään että hänen ajattelussaan uutta vauhtia, uusia liikeratoja.

Veistokset asettuvat yleensä ikään kun normaalisti tilaan ja ovat mittakaavallisesti varsin perinteisiä. Koivisto rikkoo sovinnaissääntöjä. Hänen teemansa tuovat mukaan ajan, toisinaan miltei ylihistoriallisen. Myös mittakaavoilla leikittely tuo mukanaan uusien näkökulmien mahdollisuuksia. Mikä voi olla Lapsen jäätikkölippis?

Galleria Ortonin näyttelyssä Koivistolla on esillä sekä valokuvia että metalliveistoksia. Niiden muotokielet saattaa ensin tuntua toisistaan varsin etäisiltä, mutta ne ovat todellisuudessa samaa temaattista jatkumoa. Kun Koivisto matkustaa Huippuvuorille valokuvaamaan sitä absurdia hiipuvan historian maisemaa, joka siellä on tarjolla muun muassa jo hävinneen Neuvostoliiton tuottamista raunioromanttisiksi muistomerkeiksi muuttuneissa tuotantolaitoksissa, kouluissa ja satamarakenteissa, siirtää hän menetelmänsä ikään kuin makrotasolle. Koivisto myös ilahtuu aina löytäessään julkista taidetta, jota luonto vääjäämättömällä voimallaan nakertaa ja rapauttaa. Hän löytää myös taidetta, joka ei varsinaisesti ole taidetta. Taide on tunnetusti hyödytöntä. Muuttuuko hyödyttömäksi jäänyt ihmisen muovaama konstruktio hyödyttömyytensä kautta taiteeksi ennen lopullista tuhoutumistaan? Ainakin Koivisto tekee tuon silmänkääntötempun.

Osa kuvaamisen kohteista tulee elämään enää Koiviston valokuvissa. Hänen kuviaan voi siis katsella sekä dokumentaarisina että tietyn poeettisen ajattelun tuloksina. Ajatuksellinen vaihduntakuvio sekin.

Otso Kantokorpi

teräsoksalla

Teräsoksalla, 2007, teräs.

 

 

Lisää kuvia näyttelystä