Kuukauden taitelija

Tiitus Petäjäniemi

Tomaattiuden vakavuudesta

9.1.2017

Tiitus Petäjäniemi (s. 1983) on ahkera maalari. Hänen ilmaisurekisterinsä on myös laaja, eikä hän tunnu kokevan esimerkiksi abstraktin ja esittävän kuvan välillä kovinkaan häiritsevää jännitettä. Hän liikkuu vaivattomasti erilaisten kuva-aiheiden välillä eikä tunnu piittaavan lajityypeistä.

Petäjäniemen maalaukset tuntuvat muuttuvan kerronnallisiksi vasta töiden nimeämisen jälkeen, mutta niiden syntyhistoriassa ei taida kerronallisuutta juurikaan olla. Uskallankin kutsua häntä ensisijaisesti värimaalariksi, vaikka hänen näyttelynsä eivät siihen perinteisessä mielessä antaisikaan oikeutta. Hän ei selvästikään syvennä ja tihennä väriajatteluaan, niin kuin jotkut modernismin mestarit, vaan pikemminkin antaa mielikuvituksensa tarjota vapaasti aineksia uusille kokeiluille. Hän ei siis maalaa tiukasti taiteellisten konventioiden suurten tarinoiden kontekstissa vaan suhtautuu perinteeseen ja itse pigmenttien maailmaan ikään kuin Pelle Pelottoman menetelmin. Hän etsii ja löytää itse eikä oikeuta tekemistään suurten edeltäjiensä esimerkkien kautta. Näin ollen uskaltaisin luokitella hänet metamodernistiksi. Olen vasta viime oppinut tämän taidemaailmassa viime vuosina käyttöön tulleen uuden ismi-ilmaisun – jotkut puhuvat samaan asiaan viitaten ’uusvilpittömyydestä’. Suhtauduin termiin ensin lievällä skeptisyydellä, mutta Petäjäniemen tuotantoa pohtiessani olen päätynyt siihen, että juuri Petäjäniemi taitaa olla metamodernisti par excellence. Hänellä on nimittäin harvinaisen suora, avoin, utelias ja kyselevä suhtautuminen tekemiseensä, mutta hänen kokeilunsa eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan hän tuntuu myös paneutuvan niihin – muun muassa erilaisten pigmenttien käyttäytyminen –  ammattitaiteilijan vakavuudella ja epäilemättä taiteen lähihistoriaa tuntien, onhan hän myös taiteilijan poika.

Petäjäniemeltä puuttuu kokonaan postmodernille tyypillinen ironia, mutta tämä ei tarkoita huumorin puutetta. Huumori astuu mukaan kuvaan, kun hän nimeää töitään – antaen niille samalla kokonaan uuden tulkintakehikon. Hän on myös varsin tietoinen tästä ulottuvuudesta: ”Nimeämällä pystyn luomaan merkityksen abstraktillekin muodolle. Ja tämä annettu merkitys koskettaa katsojaa emotionaalisella tasolla eri tavalla kuin pelkkä abstrakti muoto.” Nimiään hän antaa naivistista huumoria mustuttavalla tavalla: suuri punainen muoto saattaa saada nimekseen Suuri tomaatti. Käyristyvä ruskea muoto voi vastaavasti olla ’makkara’. Nähtyäni Petäjäniemen töitä paljon ja luettuani teosten nimiä huomaan, että minua myhäilyttää jatkuvasti, vaikka niissä ei mitään varsinaista vitsiä olisikaan. Niissä on selittämätöntä deadpan-huumoria, joka saa minut nimittämään Petäjäniemeä Suomen taidemaailman teosten nimeämisen Buster Keatoniksi.

Värien lisäksi Petäjäniemen maalauksissa on mukana aina eksistenssi ja pohjimmiltaan tunne. Näin Petäjäniemi itse: ”Maalaus on ajattelun väline, pinta, joka keskustelee kanssani. Asetan väriä pinnalle ja katson mitä tuo jälki minussa herättää, lisään toisen kerroksen, ja tuo tunne tai asia muuttuu muuksi. Toistan tätä liikettä ja reflektoin. Lopulta maalaus tuo näkyväksi ajatuksia, joita en aloittaessani tiennyt ajattelevani.”

Kaikki tämä on myös mahdollista katsojalle. Nimet vain lisäävät tunnekirjoa. Pitääkö tuon tomaatin tomaattiuteen suhtautua vakavasti? Ja jos näin on, niin millä tavoin? Aika vinkeä tunne.

 

Otso Kantokorpi

ankkamyrskyssa

Ankka myrskyssä, 2016.

Lisää kuvia näyttelystä